2 Nuoruus kotona

Asuin kotona aikuisikään asti. Kotona elämä oli vähän niin ja näin. Vanhempani eivät koskaan oikein tottunut ajatukseen, että heidän ainoa lapsensa on vammainen, vaikka minun vamma on vain liikkumisessa. Koulussa pärjäsin kiitettävästi. Vietin paljon aikaa yksin kotona. Monesti äiti purki kiukkua minuun, aivan kuin olisi mun syy, että olen liikuntavammainen. Kouluaikaan vietin kesiä paljon mummoni luona, jossa mulla oli hyvä olla. Mummosta minulle tuli hyvin läheinen, minua rakastava ihminen. Mummon kanssa teimme kaikkea kivaa. Asuivat papan kanssa saaressa. Enoni asui siellä myös. Mummoni luona hauskinta oli kalastus aamuin illoin. Vedimme isoja ahvenia pintaongella.

Aloin kaipaamaan kotoa pois muuttoa. Neljä vuotta odotin, että pääsen muuttamaan palvelutaloon samassa kaupungissa. Se aika koitti vihdoinkin. Tuntui hyvin vapauttavalle päästä kokeilee omia siipiään. Siitä minun ikioma elämä alkoi. Asuin palvelutalossa 3,5 vuotta. Alussa elo siellä tuntui kivalle. Ja olihan se kivaa. Suurin osa asukkaista oli minun ikäisiä. Aloin saamaan enemmän kontaktia muihin. Aloin elää ”normaali” elämää. Rohkeutta alkoi tulee enemmän tutustua myös miehiin. Asuntona minulla siellä oli 32 neliön yksiö. Ystävystyin siellä asuessani naiseen, jolla oli kissa. Vietimme paljon aikaa yhdessä. Myöhemmin hänestä tuli kummipoikani äiti.

Seuraavassa jutuissani taas lisää.

Tietoa kirjoittajasta

Ani

Olen Anita, syntynyt ,CP- vammaisena. Blogissani tulen kertomaan elämästäni teille. Elämäni on rikasta ja nyt en puhu rahasta vaan kokemuksista, joita eteeni on tullut ja tulee olemaan. Nautinnollisia lukuhetkiä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *